Viimeinen matka
Työssäni ammattijärjestäjänä puhumme paljon luopumisen vaikeudesta. Tavaroiden osalta saamme itse tehdä päätökset mistä luovumme, milloin ja millä tavalla. Tämä luopuminen onkin sitten sellainen, että meiltä ei kysellä emmekä voi itse tähän vaikuttaa. Tällä teemalla alkaa oma ”bloggaajan urani”.
Nyt kun puoli vuotta rakkaan ystäväni (anoppini) kuolemasta on kulunut, on aika jutella teillekin tästä. Sitä voisi luulla, että kun olen tämän tilanteen kokenut jo aikaisemminkin omien vanhempieni ja mummoni kohdalla, että se olisi jotenkin helpompi käsitellä. Vähänpä tiesin – ei se ole. Tähän on liittynyt lesken suru, pojan suru ja oma suruni. Lisäksi 30 vuotta sitten kohdanneen ”luopumisaallon” aikaan olin vasta 25-28 vuotias ja tuolloin hukutin suruni suureen määrään työtä. Nyt kun elettyä elämää on takana jo 54 vuotta, olen ymmärtänyt elämän rajallisuuden (myös omalla kohdallani) ja nyt olen antanut surun tulla – en ole yrittänyt työntää sitä pois. Ja nyt ymmärrän senkin, että samalla olen käsitellyt aikaisempaa suruani. Surun kanssa samaan aikaan meillä on ollut kova huoli siitä, kuinka appi selviää kaikesta muutoksesta ja itsenäisestä elämästä omakotitalossa – hänen elämänsä muuttui kaikista eniten.
Anoppi nukkui pois ystävänpäivänä oltuaan saattohoidossa 6 päivän ajan (tajuttomana). Armollinen on tällainen lähtö lähtijälle, läheisille kamala. Aina kun toivotaan lähtöä saappaat jalassa – tämä oli lähes sellainen.
Hän oli aviopuoliso 66 vuoden ajan, äiti 57 vuoden ajan ja ystävä & anoppi 14 vuoden ajan. Muistopuheessaan pappi kauniisti tiivisti kertomamme siitä, kuinka hän oli meille kaikille tärkeä ja inspiraation lähde. Ihailtavaa oli hänen sitoutumisensa puolisona pitkään avioliittoon, äitinä taito osata asettaa rajat rakastaen ja irti päästäen sekä anoppina suuri ystävyys, avarakatseisuus, uteliaisuus uusia ilmiöitä kohtaan. Meillä oli tapana soitella lähes päivittäin: vaihdoimme ideoita ruoan valmistukseen, käsitöihin, milloin mihinkin asiaan liittyen (korkeasta 85 vuoden iästään huolimatta). Ikävä on edelleen kova! Ja kuten pappi sanoi: suru voi yllättää. Näin on tapahtunut.
Tämä elämänvaihe on tarkoittanut keskittymistä tärkeimpiin eli lähellä oleviin ihmisiin (livettämiseen somettamisen sijaan, itse tekemiseen sen sijaan että seuraisin mitä muut tekevät), kalenterin tyhjentämistä siltä osin kuin se on ollut mahdollista, monesta yhteisestä kivasta kieltäytymistä. Vähemmän on ollut nyt(kin) enemmän! Tämä on ollut oma keinoni pitää hallinnan tunne omassa elämässäni.
Toinen kuva kertoo toisenlaisesta viimeisestä matkasta. Siitä kirjoitankin seuraavassa blogissani.
Kiitos kun jaksoit lukea loppuun saakka. Ajatuksiasi tähän liittyen voit lähettää minulle sähköpostilla sirpa.pollanen@sibretta.fi .